sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Berliini

Karu historia, mukava kaupunki


Berliini oli meillä pitkään matkasuunnitelmissa, mutta aina päädyimme johonkin muualle, useinkin tarjouslentojen perässä. 2014 vihdoin päätimme että nyt on Berliinin vuoro, ei enää vaihdeta. Kaupunki kiinnosti paljon historiansa vuoksi, vaikka se historia onkin aika karua. Joku voisi ajatella että kaupunki kiinnosti meitä myös oluiden vuoksi, mutta saksalaiset oluet eivät ihan ole niin meidän juttumme, vaikka positiivisia yllätyksiäkin löytyi. Palaan niihin taas erikseen.
Olen itse lukenut useita kirjoja joissa kerrotaan juutalaisten oloista natsi-Saksan aikaan ja toisaalta paljon elämästä jaetussa Berliinissä. Yhdessä olemme nähneet ajalta elokuvia ja dokumentteja ja muistan kuinka seurustelun alkuaikoina katsoimme muurin murtumisen juhlapäivän konserttia tv:stä 1994. Mitään en löytänyt netistä moisesta konsertista, mutta olen varma että sellainen tuli. Olisiko ollut 5v muurin murtumisesta syynä konserttiin.
Niinpä halusimme nähdä paljon kaikkea mikä liittyy näihin aiheisiin. Ihan kaikkea ei edes reilussa viikossa ehtinyt, mutta aika paljon sentään.

DDR-museo

Ensimmäinen päivä alkoi kaatosateella ja juoksimme pitämään sadetta DDR-museoon. Aiemmin olimme ajatelleet että käymme siellä jos loppuu paikat kesken, mutta nyt päädyimme sinne sateen takia.
 


Näytillä oli mm. "pahvinen" Trabant. J jaksoi jonottaa että pääsi istumaan kyydissä. Näitä olisi saanut myös vuokrata kaupungilla ja ajella nähtävyyksiä katsomaan. Jätimme väliin.


Nähtävillä myös kaiken maailman "länsimaista hapatusta" jotka oli kovaa valuuttaa, jos joku onnistui saamaan käsiinsä. Joku valokuvaaja teki näyttelyn punkkareista, ja joutui Stasin vankilaan kun antoi kuvat länteen näyttelyyn. Tällaista puolta upeasta idästä ei kai haluttu näyttää muille!




Lapsilta koulussa kysyttiin, kuinka nukkumatti pukeutuu. Näin paljastui, jos itä-Berliniissä katsottiin kiellettyä lännen tv:tä.

 
Museossa pääsi myös käymään itä-berliiniläinkodissa. Nurkassa pauhasi tv politiikkaa.
 
 
Ihan mielenkiintoinen paikka. Jos aikaa on (tai tarvitsee sateensuojaa kuten me!), niin suosittelen poikkeamaan. Näyttely oli aika iso, tässä vain pintaraapaisu.

Brandenburgin portti

Sateen tauottua lähdimme Brandenburgin portille. Matkalla poikkesimme tuntemattoman sodan uhrien muistomerkillä, joka on aiemmin ollut sotilasvartion paikkana.
 

 

Portille päästyämme hämmästyimme molemmat. Olimme olleet siinä uskossa että portti on todella valtavan suuri, jotenkin se aina tv:ssä näytti niin isolle. Eihän tuo nyt pikkuinen ollut, mutta ei erityisen isokaan. Mutta kyllähän tuo oli vaikuttava nähdä, kun lapsena muistaa katselleensa usein uutisista porttia. Ja kuulleensa kuinka vanhemmat aikanaan saivat luvan, jolla saivat poiketa käymään portin itä-puolella, joskin vain muutamaksi tunniksi. Me nyt sitten vain kävelimme läpi kuin missä tahansa. Itse asiassa vanhempani kävivät muutama vuosi sitten myös ihmettelemässä miten kaikki oli muuttunut sitten heidän visiittinsä muistaakseni 70-luvun lopulla. Heille se varmaan oli vielä vaikuttavampi kokemus. Itselle portista tulee myös mieleen teini-ikäisenä tv:stä katsottu muurin murtuminen ja kuinka ihmeellistä se oli. Nyt tuntuu ihmeelliseltä että moinen muuri on ollut olemassa.
 

Holokaustin muistomerkki

 
Jos Brandenburgin portti oli pienempi kuin kuvittelimme, niin  2005 valmistunut Holokaustin muistomerkki oli ainakin minulle yllätys miten valtava se on. Saman kokoisia kivipaaseja on 2711. Korkeudet paaseissa vaihtelivat puolesta metristä yli 4 metriin. Itse alue on kaksi hehtaaria! Se on lähellä aluetta jossa Hitler kuoli. Paasien välissä pystyy kävelemään mihin aikaan päivästä tahansa. Kuvia oli vaikea ottaa ilman ihmisiä, sillä siellä liikkui koko ajan turisteja ja paikallisia, jopa opiskelijoita läppäreineen ja eväineen istui kivien päällä. Itsestä tuo tuntui vähän oudolle, mutta ehkä se on ihan ok paikallisten mielestä. Kuulemma muistomerkki aiheutti aikanaan kiivasta keskustelua, ja sen ensimmäinen versio hylättiinkin. Uusi versio oli joidenkin mielestä matkittu juutalaismuseon pihalla olevasta Maastakarkoituksen puutarhasta, jonka on muuten suunnitellut (kuten koko museon) sama Daniel Libeskind, joka on ollut suunnittelemassa Tampereen monitoimiareenaa. Jotain samaa näissä muistomerkeissä olikin. Vaikuttava paikka, käymisen arvoinen. Ja pääsymaksua ei ole.
 


 
 

Checkpoint Charlie ja sen museo

 
 


 


 
No, tämän reissun teema oli hieman synkkä, mutta silti mielenkiintoinen. Suurin osa vinkeistäni tulee liittymään  jotenkin jaettuun kaupunkiin. Joten ilman muuta tämä kuuluisa rajanylityspaikka. Onhan tämä jonkun asteinen "must" Berliinin reissulla. Hienoa että tällainen on tajuttu säästää, vaikka niin paljon kaikkea on hävitettykin. Paikalla olisi voinut hakea leiman passiin (ei kai ihan oikeaan?) ja kuvauttaa itsensä sotilaan kanssa, mutta emme nyt innostuneet kuitenkaan muuta kuin ottamaan kuvia.
 

House of Checkpoint Charlie

 
Vieressä  oleva museo oli joidenkin arvosteluiden mukaan turha ja kallis. En muista nyt mitä pääsymaksu oli, mutta ilman sitä minusta visiitti olisi jäänyt aika tyngäksi. Museo esitteli mitä erikoisempia keinoja joilla ihmiset olivat paenneet länteen.Jälleen ihmeteltiin että kaikki tämä on tapahtunut meidän elinaikanamme. Ihmiset kätkeytyivät auton moottoritilaan, kaiuttimen sisään, matkalaukkuun, rekan renkaan lokasuojiin ja moniin paikkoihin henkensä uhalla. Moni jopa ammuttiin jäätyään kiinni tai toimitettiin johonkin pahamaineisista vankiloista. Osa onnistui pakenemaan. Loppuaikoina toisella puolella sai jo vieraillakin anottuaan ensin luvan vierailuun.
 
 
 Nainen kahdessa matkalaukussa. Mieti miten kova halu on päästä pois, että lähtee näihin yrityksiin!
 
 
Junan rengastilassa ja aidon näköisen lehmän mahalaukussa..
 

Hitsauslaitteen sisällä.
 
 
Kaiutinkaapissa!
 
Rajaa ylitettiin myös mitä erikoisemmilla lentohärveleillä ja alitettiin pitkillä maanalaisilla tunneleilla. Tunne vapaudesta on varmasti ollut huikea jos pääsi länteen. Mutta mietin monesti ettei paljonkaan kuule tarinoita mitä sitten tapahtui?  Kun kaikki pienikin omaisuus jäi itään, ja usein myös läheiset. Kuinka elämä käynnistyi lännessä?
 

Muistolaattoja talojen edessä


Käsittääkseni tämä tapa on saanut alkunsa Berliinistä ja nykyään olemme törmänneet näihin monissa muissakin kaupungeissa. Pronssilaatat talojen edessä kertovat talossa asuneiden juutalaisten nimet ja iät ja millä keskitysleirillä he saivat surmansa. Aika pysäyttävää, ja hyvä tapa  muistuttaa näistä kauheuksista joita ei saa kieltää.
 
 

Retki Potsdamiin

Pieni välipäivä näihin jaetun Berliinin nähtävyyksiin oli päiväretki Potsdamiin, joka on tunnettu Unescon maailmanperintölistalla olevista palatseistaan ja puutarhoistaan. Potsdamiin pääsee helposti paikallisjunalla Berliinistä, vaihtoakaan ei tarvita. Kaupunkiin pääsee myös jokea pitkin Berliinistä, jos aikaa riittää.
Alla olevat kuvat on Sanssoucin rokokoo-palatsin puistosta. Itse palatsi on valmistunut 1747. Sen rakennutti Frederik II Suuri.
 
 



 
 
Kaupungista löytyy myös kaunis punatiilinen hollantilaiskortteli, jonka palatsia rakentamaan tulleet hollantilaiset käsityöläiset rakensivat Frederik II Suuren luvalla.
 
 



 

 

Berliinin muuri/East Side Gallery


Muurin läntinen puoli oli alun perin vartioimaton ja siksi täynnä graffiteja. Itäpuolella kuvia ei ollut.1990 kutsuttiin toista sataa taiteijaa maalaaman taideteoksia säästettyyn 1,3km pituiseen muurinpätkään. joka löytyy Friedrichshainin kaupunginosasta. Nykyään paikka on maailman suurin ulkoilmagalleria. Välillä teokset pääsivät huonoon kuntoon ja 2009 ne päätettiin vihdoin kunnostaa 10v "rappion" jälkeen. Alueelle on vapaa pääsy, ja siellä on pieni matkamuistokauppa, jossa myydään yhä jopa muurin palasia. En tiedä ovatko ne aitoja. Isälläni on pala muuria ja piikki joka ollut muurin päällä. EN tiedä ovatko nekään ihan aitoja, mutta näin on ainakin väitetty.
 



 
 
Se ehkä kuuluisin "pusukuva"  Dmitri Vrubelin "Jumalani, auta minua selviämään tästä kuolettavasta rakkaudesta", joka perustuu kuuluisaan Leonid Brežneviä ja Erich Honeckeria esittävään valokuvaan.
 

Keisari Vilhelmin muistokirkko

Keisari Vilhelmin muistokirkko on aika erikoinen nähtävyys. Kirkko alun perin valmistui 1895  Keisari Wilhelm II:n toimesta Keisari I:n muistoksi. Toisen maailmansodan pommituksissa kirkko vaurioitui pahasti ja se aiottiin purkaa. Lopulta kuitenkin kellotorni päätettiin säilyttää sodan muistomerkkinä ja 1961 sen viereen rakennettiin huomattavasti modernimpi uusi kirkko. Yhdistelmä on aika erikoinen, yhtä aikaa kamala ja hieno. Väittäisin että ilman tätä erikoista kontrastia uuden ja vanhan välillä kirkosta ei olisi tullut niin kuuluisa kuin siitä on tullut. Meille kävi vähän huono tuuti, kun uusi tapuli oli remontissa, joten emme nähneet kirkkoa ihan sellaisena kuin opaskirjoissa ja muissa kuvissa olimme tottuneet.
 


 
 
Kattomaalaus pommitetulla puolella.

 

Sininen torni oli paketissa.
 

The Story of Berlin näyttely ja bunkkeri

Koska visiittimme museosaarelle siirtyi (3,5h jonojen takia) piti keksiä ex tempore -ohjelmaa. Turisti-infosta löytyi tällainen museo/näyttelytila, joka osoittautui ihan mielenkiintoiseksi. Toki jotain samaa oli DDR-museoon nähden, mutta ei liian samanlainen kuitenkaan. Täällä käytiin ylipäätään "Berliinin tarinaa" läpi, juutalais-, romaani-, seksuaalivähemmistö-ym vainoista, normaaliin elämään ja toki myös jaettuun kaupunkiin.
 

 
Tämä 1920-luvun ajopeli toi heti mieleen nuoruusvuosien suosikkisarjan "Maanalainen armeija". Väittäisin että siinä ajelivat tällaisella ainakin yksi roolihahmo nahkaisessa takissaan. Nimeä en nyt muista.
 
 
 Yksi käytävä oli "laatoitettu" sekä reunustettu kielletyllä kirjallisuudella.
 
 
Erilaisia tunnusmerkkejä joita käytettiin ennen sotia.
 

 
Sodanjälkeinen berliiniläiskoti.
 


 
Jos oikein ymmärsimme, tässä varoitettiin juutalaisia ja muita syrjittyjä etteivät luottaisi ihmisiin jotka esittävät ystävällistä.
 

 
Sodan jäätyä jo taakse, tyypillinen koti Länsi-Berliinissä...
 

...ja Itä-Berliinissä.
 


Alkuperäisiä muurinpalasia alkuperäisillä graffiteilla.
 

Lasipurkeissa säilöttyjä ihmisten tuoksunäytteitä!
 
 
Museon erikoisin osuus oli kuitenkin sen kellarissa oleva pommisuoja ydinpommin varalle. Pommisuoja on rakennettu 1970-luvulla ja se olisi periaatteessa yhä käyttökelpoinen. Aika hurja ajatella millaista olisi paeta tuonne tuhansien ihmisen kanssa ja asua kylki kyljessä vieraiden ihmisten keskellä.
 Ydinpommin iskiessä siellä riittäisi puhdasta vettä ja ruokaa 2 viikon ajan 3600:lle, siellä on oma jätevedenpuhdistamo, ilmanpuhdistusjärjestelmä, sairastupa, wc-tilat jne jne,
 






 

 
Aika pysäyttävä kokemus. Oli jotenkin ihana kiivetä tuolta takaisin maan pinnalle raikkaaseen ilmaan.

 

Mauerparkin kirpputori

 
Sunnuntaipäivän aloitimme valtavalta Mauerparkin kirpputorilta.
Olemme muutenkin innokkaita kirpputorien kiertäjiä ja tätä oli kehuttu paljon.
Aika iso paikka olikin ja paljon käsityöläisiäkin mukana. Yhdet korvakorut tarttui mukaan ja J:lä joku pikkuauto. Tuo tuntii tykkäävän keräillä moisia.
 


Kuvat eivät kerro kuinka iso alue oli.
 

Yhdessä pikku kojussa myytiin herkullista.. mitähän tämä nyt sitten on.. Happaman makuinen sitkeä taikina ja päällä kunnon juustokuorrutus, jonka alla mitä milloinkin. Taidettiin ottaa viipaloiduilla perunoilla tämä versio..
 

 
Lopuksi vihdoin aito berliiniläinen Berliner weisse. Hapan hyvin mieto vehnäolut vadelmalla.
Hyvälle maistui!
 

Meuerparkin muurimuseo

Jatkoimme kirpputorin jälkeen muurin museoon. Täällä ei ollut iloisia graffiteja vaan ihan synkkää muistutusta siitä millaista on elämä muurin varjossa ollut.
Heti ensimmäisessä seinässä on valtava valokuva joka esittää itä-saksalaista rajapoliisia joka loikkaa länteen. Mies jonka piti valvoa ettei rajaa ylitetä, ylitti sen itse ja karkasi länteen.
 


 
 Tällä kohtaa muuri oli alkuperäisessä asussaan. Kaksi eri muuria, joiden välissä oli "kuoleman vyöhyke" helpottamassa vartioden työtä huomata rajan ylittäjä. Joka ylitti rajan, joutui yleensä ammutuksi. alueella oli myös muistitaulu jossa oli kaikkien muurilla kuolleiden nimet. 
 
 
Muurin raosta saattoi kurkkia  toiselle puolelle, nähdä palan taloa toisella puolella ja valtavat valonheittäjät kahden muurin välissä.



Toisella puolella muuria on näköalatasanne mistä olisi nähnyt muuria ylhäältä käsin. Itseä ehkä kiinnosti enemmän miltä se on näyttänyt sen juurella asuneen silmin, emmekä jonottaneet torniin kiivetäksemme.
 

 
Ihmiset kurkkivat muurin raosta kuten aikoinaan.
 
 
Satuimme huomaamaan uhrien muistoseinällä Angela Merkelin tuoman seppeleen.
 

                            Tällainen näkymä oli normaalia arkipäivää vielä 1980-luvullakin! Aivan uskomatonta. Vaikea myöskin kuvitella mille kaupungin asukkaista on tuntunut kun Günter Schabowski marraskuussa 1989 ilmoitti tv:ssä muurin aukeavan. Muistan itsekin katsoneeni tätä uutista, mutta eihän tuo ollenkaan ole sama asia ollut meille. 

 
 

 

Museum Blindenwerkstadtt Otto Weidt

Aivan keskustassa, lähellä Anne Frank Centrumia (jonka jätimme itse väliin tällä kertaa) on pieni museo, joka on itse asiassa alkuperäisasussa oleva puusepänverstas jossa Otto Weidt niminen puuseppä palkkasi sokeita ja kuuroja juutalaisia verstaaseensa tekemään harjoja ja pelasti näin monet heistä joutumasta keskitysleirille. Lisäksi pajan takaosassa oli huone jonka ikkuna oli muurattu umpeen ja naapurihuoneen kaapin taakse oli piilotettu sisäänkäynti. Täällä Weidt piilotteli juutalaisia viimeisenä oljenkortena.
 

Verstas.
 

 
 Huone jossa juutalaisia piiloteltiin, ja sen umpeen muurattu ikkuna.
 
 
Kaappi jonka takaa oli sisäänkäynti piilopaikkaan.
 

 

Pergamon museum

Museosaarella on 5 museota, joista meitä kiinnosti eniten Pergamon museo. Kun yritimme ensimmäisen kerran mennä sinne, oli pihalla jo aamupäivällä todella pitkät jonot ja kun asetuimme jonon päähän, huomasimme kyltin vähän matkan päässä edessämme: "Tästä kohti jonotusaika 3,5h." Hups! Johan oli jono! (Olimme paikalla elokuussa, suosittuun loma-aikaan). Jonossa seistessä päätin mennä kännykällä nettiin ja löysin kohdan jossa voi varata sisäänpääsyn jollekin päivälle ja saa tarkan kellonajan jolloin ilmestyä paikalle. Aivan ehdottomasti tätä kannattaa käyttää hyväksi! Me varasimme liput siltä seisomalta 2 päivän päähän ja lähdimme jonosta. Kun tulimme nyt varattujen lippujemme kanssa, saimme kävellä suoraan "ennakkoliput" - jonoon, jossa edessämme oli noin 10-20 ihmistä! Jonon pää oli 4h kohdalla ja moni mulkoili meitä vihaisesti kun kävelimme jonon ohitse sisään. Jonossa oli niinkin nuorta väkeä, että vaikea ymmärtää kuinka he eivät ole huomanneet tätä nettiajanvarausta!
 

Kuuluisimmat nähtävyydet: Istarin portti Babyloniasta 575 eKr.
 


ja Mielotoksen portti Turkista 120jKr. Uskomatonta että tällaiset oli paloiteltu ja tuotu museoon!
 
 
Ja nämä valtavat Zeuksen temppelin portaat Pergamonista, paloiteltu siellä ja tuotu tänne. Aika uskomatonta touhua.
 


Paljon todella isoja juttuja täällä museossa, toisaalta nämä oli nopeampi katsella läpi kuin paljon pientä tavaraa. 3,5h jonottamisen jälkeen olisi ehkä ollut pettyneempi siihen kuinka pian museon kierteli tuohon nähden lävitse. Nyt se ei haitannut, kun emme olleet seisseet jonossa kuin hetken, kiitos ennakkolippujen!
 



Patsaat joen rannalla

 
Lähellä museosaarta rannassa on Wilfried Fitzenreiterin 1977-1979 veistämät patsaat nimeltään "Kolme tyttöä ja poika". Mitäs sitä liian monimutkaisia nimiä keksimään.
 

 

Stasin vankila

Yksi karuimpia mutta samalla mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä matkalla oli Hohenschönhausenin vankila. Mondon opaskirja varoitti, ettei kannata kysellä paikallisilta paikan sijaintia, sillä museoksi muutetun vankilan lähellä asuu yhä monia jotka haluavat kieltää koko paikan olemassaolon. Vankila oli aikoinaan niin hyvin salattu, ett' vaikka suurin osa tiesi että alueella on jotain Stasiin liittyvää, harva tiesi siellä olleen vankilan. Henkilökunta toki tiesi, mutta ei uskaltanut kellekään kertoa, koska muuten heidät olisi laitettu itse vangiksi tähän kamalaan taloon. Vankilan entinen johtaja asuu kuulemma yhä lähellä vankilaa, ja on vapaalla jalalla. Ilmeisesti aikoinaan hänelle jouduttiin lupaamaan ettei häntä pidätetä, jos hän on yhteistyöhaluinen vankilan kauheuksien selvittelyssä.
Vankeja täällä on ollut vielä 1989!
Perille menimme U-bahnilla Alexanderplatzilta. Tarkista netistä mikä linja tänne kulkee, ne voivat muuttua. Kannattaa myös katsoa reitti google mapsilla tai vastaavalla pysäkiltä vankilaan, sillä opasteita ei ole.
 

 
Vankilan ympärillä oli useampi kortteli joihin ei "tavallinen kansa" päässyt asumaan, jotta saatiin pidettyä vankila paremmin salassa.
 

 
Uskomatonta että omassa lapsuudessa täällä vielä on pidetty ihmisiä mitä mitättömämmistä syistä. Kuten vaikka niistä punkkarivalokuvien jakamisesta joista mainitsin DDR-museon kohdalla. Tai koska on jakanut lentolehtisiä joissa kritisoi hallituksen valtuutta ottaa noin vain haltuunsa viljelijän maat, jotka olleet pitkään suvussa.
 
 
Kuvissa entisiä vankeja vankeusaikanaan ja nyt, jolloin he toimivat oppaina museossa, joka ennen oli heidän vankilansa. Englanninkielisellä kierroksella meillä oli nuorempi, meidän ikäluokkaa oleva opas.
 
 
Tämä mies oli näyttänyt nyt iäkkäänä, kuinka hänen piti istua selkä suorassa aamusta iltaan pöytänsä ääressä sellissä, kädet suorana pöydällä. Kuva otettu kurkistusreiän kautta. Saman reiän mistä vartija kurkisti monta kertaa minuutissa tarkistaen että mies ei ole silmät kiinni, ja että kädet ovat pöydällä jne. Mies istui joka päivä näin kuukausitolkulla. Paitsi kun häntä kuulusteltiin. Yöllä sai maata pedissä, mutta valot pidettiin päällä ja maata piti selällään, kädet peiton päällä.
 

  
 Valvontalaitteita oli tietysti joka puolella.
 
 

Vankilarakennuksia oli useampi, punatiilinen on vanhin ja siellä oli karuimmat sellit.
 

 
 Kaikista karuimmat sellit olivat ilman makuulaveria olevia pieniä koppeja. Näissäkin saattoi olla useampi vanki. Osan piti seisoa sellissä koko ajan.
 
 
 

 
 Nämä sellit oli varustettu makuulaverilla, jolla ei saanut istua eikä maata päivällä. Vain yöllä kun vartija antoi luvan. Selli oli suunniteltu kolmelle hengelle ja siinä pidettiin silti 12 henkeäkin kerralla. Vessana toimi kuvan sanko, paperia sai yhden arkin per vanki päivässä. Voi vain kuvitella millaista olot ivat olleet ja mikä haju. Ihan järkyttävää.

 
Vanhan puolen käytävillä haisi vanha maakellari, niissä on ollut todella kylmä talvella.
 
 
Uudempi puoli oli modernimpi, ja vangeilla oli jopa omia petejä. Sisäpihan kauniit istutukset eivät ikkunoista huolimatta selleihin näkyneet vaan ikkunat olivat lasia jonka läpi ei näkynyt kuin aavistus valoa.
 

 
Vangit tuotiin keskustasta tänne vankilaan monien mutkien kautta, heitä kuljetettiin jopa tuntitolkulla ympäriinsä pilkkopimeässä kuljetusautossa (johon heidät yleensä napattiin ihan yllättäen kadulta.) Kun he tulivat tällä autolla tähän autotalliin, lyötiin tallissa todella kirkkaat valot päälle, jotta vanki sokaistuisi hetkeksi kun hänet siirretään vankilaan. Tällä oli tarkoituksena saada vanki uskomaan että hänet on kuljettu hyvin kauas Berliinistä, vaikka itse asiassa matkaa oli noin 10km!
 
 
 Pehmustettu säkkipimeä eristysselli.
 
 
 Uuden puolen sellit eivät sentään olleet kellarissa.
 

Tällaista lasia olivat uuden puolen sellien ikkunat. Ulkomaailmaan ei nähnyt, vaikka ikkuna olikin.

 
Verrattuna vanhoihin selleihin nämä näyttivät melkein hotellihuoneilta. Jotta elo ei olisi liian helppoa, oli sängyssä täälläkin maattava selällään, kädet peiton päällä ja valo paloi aina . Sängyllä sai olla vain yöaikaan, ei päivällä. Vartija tarkisti säännöllisesti että nukut selälläsi ja oikeassa asennossa. Kun olit juuri sikeästi nukahtanut (jos näin onnistuit tekemään) oli yleistä että silloin sinut kiskaistiin ylös ja vietiin kuulusteluihin unenpöppörörössä.
 

 
 
Seinillä kulki johto jokaisen sellin oven lähellä. Johtoa nykäisemällä vartija sai heti ison joukon muita vartioita avukseen jos halusi.
Yksi oppaana nykyään toimiva entinen vanki oli kuulemma hiljattain törmännyt vartijaansa tavaratalossa ja mennyt kysymään eikö tätä nolota ne teot mihin vartijat ryhtyivät vankeja kohtaan. Entinen vartija oli ihmetellyt: Kuinka niin, tehän olitte rikkoneet lakia?

 
Vaikka käynti oli todella mielenkiintoinen, oli harvinaisen ihana fiilis kävellä ulos näistä porteista vapauteen.


Sachausenin keskitysleiri

Viimeinen kokonainen päivä ennen paluuta ei alkanut sen hilpeämmissä merkeissä, kun matkustimme junalla tähän karmivaan paikkaan. Sachsenhausen oli Berliinin lähistöllä Oranienburgissa toiminut natsien keskitysleiri ja myöhemmin neuvostoliittolaisten ylläpitämä vankileiri. Olimme käyneet aiemmin muutama vuosi sitten Auchwitzissä . Jollain tapaa tämä paikka oli mielestäni karmivampi. Täällä oli vangeille tehty paljon ihmiskokeita ja leikkaussalit joissa niitä tehtiin olivat yhä lähes siinä kunnossa, missä ne olivat kun leiri vapautettiin.
 


Sama valhe kuin Auchwitzissä.
 
 
 Lääkärien tilat, joissa tehtiin kokeita niin elävillä kuin kuolleilla vangeilla.
 
 


 
Paikka jossa vankeja teloitettiin ampumalla. Tänne  oli pääsy kielletty, mutta kaikki eivät käskyä
 noudattaneet.
 

Vuosien 1936 ja 1945 välillä täällä oli noin 200 000 vankia. Kymmeniä tuhansia kuoli nälkää, tauteihin, pakkotyöhön ja  ihmiskokeisiin ja huonoon hoitoon.
 

Polttouuneja oli tuhottu, mutta jäännöksiä oli yhä jäljellä.
 




Tämäkin yksi teloituspaikka. Karu nähtävyys tämäkin leiri, kuten edellispäivän vankila.  Vuosina 1945-1950 täällä oli venäläisten vankileiri. Senkin aikana teloitettiin tai kuoli kuten keskitysleirin aikaan tuhansia vankeja. Tällä kertaa ne vain olivat natseja ja muita rikollisia, eikä juutalaisia tai muita vähemmistöjä. 1950 leiri vihdoin suljettiin. Se avattiin uudelleen 1961 muistomerkkinä natsien kauhutöille.
 

 
 Pesula.
 
 
 Vankileirin aikainen ruokasali.
 


 
 Osa vangeista pantiin testaamaan kenkien kestävyyttä kävelemällä koko päivän tietä joka oli soraa, sementtiä ja muita materiaaleja. Sitä piti kävellä alueella aamusta iltaan ees-taas.
 
 
Moni ei tästä portista koskaan poistunut. Luojan kiitos me saimme poistua ja jättää kauheudet taaksemme. Silti näiden näkeminen on osa historiaa, ja käynti  kannatti.
 

Valtiopäivätalo

Onneksi keskitysleiri ei ollut ihan viimeinen kohteemme Berliinissä. Seuraavaksi menimme valtiopäivätaloon. Tännekin olimme yrittäneet jo aiemmin, mutta jonot olivat valtavat. Varasimme taas sisäänkäynnin netistä. Pääsy on ilmainen, mutta henkilöpaperit piti olla. Meikäläisellä niitä ei ollut. Lopulta he päättivät päästää minut sisään pitkän neuvottelun jälkeen, kun J jo oli sisällä päästyään nopeammin turvatarkastukseen. Mutta vältyt turhilta kuulusteluita kun otata henkkarit mukaan.
 


Ylös kiivettiin kiertämällä liuskaa jo nousi spiraalina ylös. Portaita ei ollut. Hissi toi meidät lasikupolille. 
 

 
Ylhäältä näki kauas.
 

Valtiopäivätalokin oli kärsinyt sodan pommituksissa.
 
 
 

TV-torni

Jälleen kerran: Varaa liput ennakkoon netissä, säästyt paljolta  jonottamiselta.
Ennen pelkäsin korkeita paikkoja, en enää. Torniin menoa piti kuitenkin hieman sulatella, kun se oli kuitenkin muka niin kapea alhaalta. Mutta lähellä tornia sen tajusi olevankin kerrostalon paksuinen. Se ei huoju tuulessa ihan helposti kuten vaikka Näsinneula. Ylhäältä aukeaa näkymät pitkälle. Kannattaa käydä täälläkin. Jonottamaan joutuu myös ennakkolipulla, mutta huomattavasti vähemmällä vaivalla silti pääsee!
Tornin yläosassa on baari, jossa voi vaikka nauttia Berliner weisset, kuten me päätimme tehdä. Ennen kuin suuntasimme viettämään viimeistä iltaa Berliinissä. Tällä erää.
 
 







 
 Berliini oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin kuvitellutkin. Haluaisin tulla tänne uudelleen. Ehkä joulutorien aikaan jonain vuonna.
Sitä odotellessa!
 
Do you like concrete agony Kreuzberg on Saturday?
Tell me baby what you need
There's the Zoo alive as the city sleeps tonight
Eternal divided dream
Going down to Potsdamer singing Checkpoint Charlie blues
The 70's brought Bowie baby
Do what you do
You gotta feel Berlin
 
 
Joku ehkä tunnistaa reissun teemamusiikin (virallista videota ei löydy).
 
 
 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti