tiistai 10. lokakuuta 2017

Opettavainen tarina

Westvleteren

 
 
Kuten nyt kai jokaisen olutharrastajan täytyy ollessaan autoillen Belgiassa, niin meidänkin piti saada haettua laatikko tai pari Wesvletereniä. Sinnikkäästi soittelimme luostariin yrittäen varata olutta. Ihmettelimme kyllä miten voi vielä nykypäivänä olla näin vanhanaikainen varaussysteemi, jolloin varaus on tehtävä puhelimitse. Kuitenkin luostarilla on muuten nykyaikaiset nettisivut, jonne luulisi olevan helppo tehdä nettivaraussysteemi. Varaus piti tehdä viikkoa tai kahta ennen, ja soittelimme sivuilla olevaan numeroon tien päältä. Miten tietoa siitä onko puhelu kunnolla yhdistynyt emme saaneet. Ensin tuli viesti: "Soititte luostariin ja katsottehan netistä ensin ohjeet kuinka oluet varataan ja ottakaa kaikki tiedot valmiiksi..." tai jotain sen tyylistä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus. Ei piippausta, ei tuuttausta eikä mitään. Ei tietoa siitä maksaako jonotus vai ei.
 
Luostari ei ollut avoinna yleisölle.
 
Googlettelin asiaa netistä ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että maksamme ennemmin vähän enemmän ja tyydymme pariin sixpackkiin. Netistä löytyi tieto, että sixpackkeja saa luostarin kaupasta ilman varausta päivittäin. Kehotettiin vain ettei kannata jättää saapumista lähelle sulkemisaikaa jotteivat päivän pakkaukset ole jo loppuneet.
Lähdimme Lillestä aamupäivällä hyvissä ajoin, matkaa piti olla noin 45km. Tiet olivat kuitenkin suuren osan matkasta hyvin pieniä ja niissä oli matalat nopeusrajoitukset ja matka kesti ja kesti. Reitti oli sen verran monimutkainen, että ilman navigaattoria emme olisi perille löytäneet. Vai ei kai vaan navigaattori ajattanut meitä ylimääräistä kuten Puolassa?

Lohduton lappu perillä.
 
Saavuimme perille klo 13 jälkeen ja marssimme suoraan kauppaan. Ja mikäs meitä odottikaan! Kaupassa oli kyltti "Sorry, no beer today!" Olut ei ollut päässyt loppumaan, sitä ei edes ollut tullut koko päivänä. Tällaisesta netissä ei varoitettu. Ainoastaan siitä että ennen klo 17 voi olla loppu tai joku kolmesta laadusta voi olla loppu.

Kaupan valikoimissa yhtä sun toista karkista lähtien! Yksi lasi lähti mukaan, ilman pulloja...
Kastuttuamme kaatosateessa ja ukonilmassa aamulla ja ajettuamme tänne perille ikuisuudelta kestävän matkan, ei ollut huumori kovin herkässä tämän nähtyämme. Siirryimme ravintolan puolelle, jossa tarkistimme tarjoilijalta voiko olla mahdollista ettei tänään saa olutta? Hän sanoi että saahan sitä, ja näytti kauppaan. Näytimme hänelle kylttiä ja hänkin äimistyi, onpas kumma juttu!
Ravintolasta tätä maailman parhaaksi väitettyä kyllä sai. Ihmettelimme suomeksi, miksei ravintola voi myydä mukaan edes ravintolahintaan, kun samassa talossa oleva kauppa voi samoja myydä. No, ei auttanut kuin tilata yksi pullo taas puoliksi ravintolasta. Itse asiassa koska olut oli 10% sain minä enemmän kuin puolet, J:n tyytyessä kuskin osaan. Valitsimme tietenkin sen  kuuluisimman version nro 12. Olihan se hyvää, ei voi mitään. Melkein toivoimme ettei olisi ollut, kun laatikko ja jopa sixpack jäi saamatta. Sitä en ehkä allekirjoita että se olisi maailman parasta, mutta sitä titteliä en ehkä antaisi millekään oluelle.

Maailman paras olut?
 
Lannistuneina poistuimme tyhjin käsin. Seurasimme pihassa kuinka onnekkaat hakijat, jonottivat luukulle autolla ja saivat sieltä rekisterinumeroa vastaan oluensa. Emme ymmärrä miten he pääsivät varaamaan asti? Ehkä kokeilemme joku vuosi uudelleen, ainakin jos varausjärjestelmä uudistuisi!
Tarinan opetus oli siis se, ettei voi luottaa saavansa sixpackkia vaikka olisi heti ovien auettua perillä, sillä tänä päivänä ei myyntiin tullut yhtään pulloa. Kannattaa todella yrittää varata puhelimessa, mikäli olisi parempi onni kuin meillä.
 
Väki  jonottaa varaamiaan oluita.

Leffe

 
Rakennuksen alkuperäinen käyttö luostarina näkyi yhä.

 Samana päivänä oli tavoitteenamme päästä käymään Leffen museossa, paikassa jossa tämä yksi tunnetuimpia belgioluita on tehty. Ajaminen luostarista pois kesti kuitenkin vielä kauemman kuin luostariin (suuntamme oli eri) ja matka kesti ja kesti. Lisäksi matkalle osuivat koko reissun ainoat todella pahat ruuhkat, joiden takia seisoimme pitkät tovit jonoissa kelloa vilkuillen. Kun vihdoin pääsimme käänytmään Dinantiin vievälle pikkutielle välttääksemme moottoritien ruuhkan, osui eteemme moottoripyöräjengi! Niinpä ajoimme museon pihaan puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Tai niinhän me luulimme. Kun pääsimme ovelle, siellä luki että museo on sulkeutunut klo 18 (netissä luki 19, nyt näkyy olevan korjattu).
Ei auttanut muu kuin luovuttaa. Mutta koska yövyimme Dinantissa, pääsimme sentään museoon aamulla.
 
 
Raaka-aineiden haistelua tarjolla.
 
Museo siis on entisessä luostarissa, jossa on aikanaan toiminut alkuperäinen Leffen panimo (perustettu 1240), ja jossa nykyään toimii museon lisäksi hotelli. Itse oluet tehdään nykyään muualla,  Museossa sai perehtyä panimon historiaan, kuulla sitä kohdanneesta tulipalosta ja haistella eri oluen raaka-aineiden tuoksuja ja katsoa lyhyitä videoita joissa kerrottiin panimon tarinaa.
Panimo lopetettiin 1740 , koska ihmiset pitivät oluesta liikaa ja sunnuntaisin väki mieluummin vain joi olutta eikä tullut messuun. 1929 kuitenkin panimo päätettiin herättää henkiin ja kaivaa sen vanhat reseptit esiin. Tämän jälkeen olutta on tehty koko ajan, joskin nykyään ei enää alkuperäisellä paikallaan vaan Leuvenissa.

 
 
 
Ehkä selostusta oli vähän liikaakin, ainakin jos tuntee paljon oluen tekotapoja jo ennestään. Mutta sisäänpääsykään ei paljon maksanut ja siihen kuului pullo olutta, jonka sai itse valita Leffen valikoimista. Otimme molemmat jotain mitä emme ennen olleet maistaneet. Itse otin "Royal" Leffen, ja J otti hunaja-Leffen. Lähtiessämme ostimme vielä mukaan pakkauksen jossa oli 4 erilaista Leffeä ja kaksi Leffen lasia. Valitsimme version jossa olevia oluita ei myydä Suomessa. Pakkaus taisi maksaa 11e. Ihan mielenkiintoinen visiitti, jos sattuu olemaan muutenkin alueella. Pelkästään tämän takia ei ehkä kannattaisi ajaa Dinantiin. Mutta itse pikkukaupunkikin on hyvin viehättävä ja ilman muuta kannattaa käydä samalla Namurissa, josta kerron täällä
 
Kierros päätyi talon pubiin, jossa sai valita yhden oluen.
 

 

Herttainen herkkukauppa

 
Ennen lähtöä Dinantista huomasimme vielä kaupan johon poikkesimme. Kaupassa myytiin käsin tehtyjä herkkuja juustoista viineihin ja etenkin oluisiin. En edes yritä kirjoittaa kaupan nimeä, löydät sen linkistä.
 

 
Omistaja oli todella mukava nuorehko mies, joka innostui esittelemään meille omia suosikkejaan ja kertomaan niistä paljon. Kuultuaan että olemme Suomesta juttu sen kuin kiihtyi. Taas kerran kerroimme maidemme eroista olutpolitiikan ja muun aiheeseen liittyvän suhteen. Hänen kaupassaan oli pääasiassa käsityöläisoluita. Naapurikauppa möi isoa valikoimaa, mutta perinteisempää belgilinjaa. Mies pyysi yhteystietomme ja annoimmekin ne sekä kipasimme autosta hänelle maistiaisia. Toivottavasti maistuivat! Tapasimme hänet seuraavana päivänä Namurin olutfestivaaleilla, mutta harmiksemme juuri kun olimme lähdössä jo tapahtumasta pois. Päin vastoin kuin Suomessa, Belgiassa väki tuli olutfestivaaleille aika myöhään. Mutta festivaalista enemmän Namurista kertovassa jutussa.
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti