Vähän vähemmän eteläinen "etelänmatka"

Maaliskuinen Gdansk

Tänä talvena olin ennakkoon haaveillut todellakin lämpimän matkaamisesta. Vaikka jopa uudelleen sinne Teneriffalle, jonka  pääkaupungissa Santa Cruzissa olimme jokunen vuosi sitten. Tuntui että ihan pakko päästä pakoon talvea, joka ei todella ole minun vuodenaikani.
Mutta kohtalo puuttui peliin ja loppuvuoteen osui niin paljon yllättävää rahanmenoa että olimme jo päättäneet lomailla kotona, tai korkeintaan käydä Tallinnassa.  Kun uudistunut verotus toi pienen yllätyspalautuksen alkuvuoteen, aloimme tutkia mihin pääsee halvimmalla. Halvimmalla olisi päässyt Easyjetillä Berliiniin 65e/2 henkeä eestaas, mutta ajattelin vielä katsoa muut vaihtoehdot. Norwegianin kanta-asiakaspisteillä kaksi henkeä pääsi eestaas Gdanskiin 81e. Siinä sitten viikonlopun ajan pähkäilimme kumpi on parempi. Koska budjetti yhä oli pieni, Puolan hintataso yöpymisten, syömisen ym osalta veti pidemmän korren. Lisäbonuksena toki se ettei kaupunki ollut ennestään tuttu kuten Berliini.

Menimme kentältä kaupunkiin junalla. Junalippu ei paljon euroa enempää maksanut, mutta opasteet olivat aavistuksen sekavat. Mistään ei löytynyt opastetta vanhan kaupungin juna-asemalle eli Gdansk Glownyyn. Olimme jo aikeissa tilata taksin tai Uberin, kun nainen jonka kanssa olimme jutelleet asemalla huikkasi meille kysyneensä paikalliselta ja neuvoi että oikealla paikalla olimme, eli raiteella lukikin Gdansk Wrzeszcz (huh näitä sanoja!). Hyppäsimme siis junaan, mutta saavuttuamme tuonne Wrzeszcziin, meidät komennettiin ulos. Mutta huomasin onneksi pian että vierekkäisellä raiteella oli lähdössä juna Glownyyn. Eli varaudu vaihtamaan junaa. Tämä ei ole hankalaa, mutta olisi vähentänyt hämmennystä kun sen olisi tiennyt ennakkoon.

Vanhassa kaupungissa

Saavuimme Gdanskiin aamulennolla ja ensimmäisenä keskustaan päästyä piti löytää aamupalaa. Etsimme ensin kävelykadun jolla asuntommekin olisi (avaimet saisimme vasta klo 15) eli Dlugan. Siellä tunnistimme joltain ulkomaanmatkalta tutun Costa Coffeen ja menimme sisään.
Kaksi muhkeaa rapeaa lämmitettyä patonkia ja cafe lattea maksoi 48 zlotya 11,50e. Tämä tuntui todella edulliselta, mutta jo illalla huomasimme että paikka oli ollut mukamas kalliihko. Mutta eipä tuo haitannut!

Matkaa varatessa kuvittelin että Gdanskissa olisi kevät maaliskuussa pidemmällä, kymmenkunta astetta tai sitä luokkaa. Mutta nyt tänä vuonna olikin aika samaa luokkaa säät kuin Suomessa. Jos täällä lähtiessä oli muistaakseni -2c, niin Puolassa oli ehkä +2c kun saavuimme. Mutta enimmäkseen aurinko paisteli ja joissakin puissa näkyi silmunalkujakin. Ja maa oli sula. Yhtenä yönä satoi lunta, joka jäi kattokämppämme parvekkeelle päiväksi, mutta maan tasalla sitä ei näkynyt.

Terasseja oli jonkin verran auki, ja mekin pariin kertaan pistäydyimme terassilla. Ensimmäisenä päivänä kun vain tutkailimme kaupunkia kaikessa rauhassa päädyimme rantakadulle mukavan näköiselle terassille johon ei tuullut ollenkaan  ja aurinko lämmitti ihanasti. Tuli kunnon lomafiilis vuoden ensimmäistä terassiolutta maistellessa.

Toisen kerran istuimmekin terassilla viimeisenä päivänä, jolloin oli selvästi pilvisempää, mutta  Dlugi Targilla, eli pitkällä torilla terasseilla oli lämmittimet ja vilttejä. Ja tilasimme kuumaa olutta! Juu, luit oikein. No, olutfestivaaleilla olemme maistaneet kuumaa muinaisolutta jossa on reippaasti marjoja. Tämä oli tehty varmaan ihan perus-bulkkilageriin, johon oli sekoitettu neilikkaa, kanelia ja seassa kellui appelsiininlohko ja siivu inkivääriä.  Ei hullumpaa, mutta itse kyllä olisin valinnut olueksi jonkun tummemman. Vähän vetiselle tämä maistui. Pyysimme lusikat ja saimme mausteet vähän sekoittumaan ja antamaan makua lisää. Ehkä tämä erikoisuus olisi muualla parempaa kuin torin turistirysässä, mutta tulipahan kokeiltua. Puolalaiseen tapaan tämäkin oli iso tuoppi. Tosin alkoholin puolesta ei tarvitse varmaan huolestua, se varmaan oli kiehunut mausteita keittäessä pois.

Olisin halunnut ensimmäisenä päivänä kävellä kuuluisaa vanhaa nosturia (Stary Żuraw) vastapäiselle rannalle ottamaan kuvia, mutta koko vastaranta tuntui olevan remontissa. Remonttialueen aitaan kiinnitetyistä kuvista päätellen rantaa tulee hyvinkin modernin näköisiä versiota korkeista ja kapeista taloista. Meitä kuvat järkyttivät, mutta onneksi kaupunki oli täynnä näitä ihania kapeita taloja. Niitä todella oli vanhassa kaupungissa joka puolella, ei vain joillain kadulla. Samoin kuin esim. Amsterdamissa taloja oli verotettu maapinta-alan mukaan, jolloin kapea ja korkea talo oli järkevin. Samanlaisia olemme ihailleet aiemmin myös Poznanissa.

Gdanskissa talot eivät ole alkuperäisiä. 1945 kaupunkia pommitettiin ja lopulta myös sytytettiin palamaan, jonka jälkeen se jälleenrakennettiin 1950-1960-luvuilla, ja kauneimmat talot rakennettiin uudelleen, sekä muut talot samaan tyyliin sopiviksi. Rakennusmateriaalina käytettiin läheisen Elblągin kaupungin rauniosta käytetyillä tiilillä ja jopa koristuksilla. Niin tai näin, mutta todella kaunista siellä on. Voi vain kuvitella kuinka kaunista kesällä on.

Nosturi

Nosturia kävimme katselemassa kyllä hyvin lähietäisyydeltä, ja näimme "hamsterinpyöriksikin" jossain mainitut  isot rattaat joita liikutettiin ihmisvoimin. Orjat kulkivat niissä ympyrää kuin hamsterit juoksupyörissään. Siitä löytyy mainintoja jo vuodelta 1363 ja se on teoriassa yhä käyttökuntoinen. Mahdollisesti maailman vanhin käyttökuntoinen nosturi. Nosturi kuuluu merimuseolle. Laite pystyi nostamaan kahden tonnin painon 27m korkeuteen tai 4 tonnia 11 metriin!

Vuonna 1945 puna-armeija poltti sen ja puuosat tuhoutuivat. 1950-luvulla se rakennettiin uudelleen ja museoitiin.

Merimuseolle kuului myös entinen hiililaiva Soldek, joka rakennettiin Puolassa toisen maailmansodan jälkeen ja myytiin sittemmin Venäjälle "ystävälliseen hintaan". Vuonna 1980 se palasi Gdanskiin ja museoitiin vuonna 1985. Emme käyneet laivassa.

Italialaista ruokaa

Heti ensimmäisenä päivänä päädyimme syömään Machina -nimiseen ravintolaan, joka oli idealtaan vähän kuin yksi suosikkiketjupaikkamme Vapiano, mutta tyylikkäämpänä. Ruoka tilattiin eteen tuodusta A4-arkista johon sai ruksittaa millaista pastaa haluaa ja millaisella kastikkeella (per pastalaatu oli noin 2-3 vaihtoehtoa, ihan mitä tahansa ei voinut yhdistellä). 

Ravoleja salvia-voikastikkeella ja kanaa.

Cnucceja kermakastikkeella ja kanaa.

Tilasimme ruuan kanssa vielä lasit viiniä, mutta lasku jäi siitä huolimatta noin 20 euroon per nenä. Söimme samassa paikassa vielä toisenakin päivänä ja huomasimme että kokkien välillä on eroja. Toisella kerralla kana pastassa oli ruskistunutta, ja toisella aika kalpeaa, kuin keitettyä. Joka tapauksessa varmasti käymme täällä jos palaamme Gdanskiin.

Toisen maailmansodan museo, Muzeum II Wojny Swiatowej

Toisena päivänä vietimme talvilomallemme aina (tarkoituksella) osuvaa vuosipäivää, nyt jo 25. kerran! Aloitimme päivän niinkin romanttisesti kuin kävelemällä toisen maailmansodan museoon,  joka on perustettu 2008. Rakennus itsessäänkin on erikoinen, kuin kallellaan ja julkisivu on lasia. Museo on pinta-alaltaan (5000 m2) yksi maailman suurimpia ja jos sen koluaa tarkasti, aikaa saa kulumaan paljon.

Oikeastaan kaikissa lukemissani jutuissa neuvottiin varaamaan  pääsyliput viikkoa ennemmin tai hyvissä ajoin ylipäätään. Luotimme kuitenkin ettei maaliskuun puoliväli ole sesonkiaikaa ja jätimme liput varaamatta vaikka käyntimme osui tiistaille, jolloin sisäänkäynti on ilmainen.Ilmaisuus näkyi koululaisryhmissä ja sotamuseossa hätkähdyttävästi ison sotilasjoukon vierailuna. Kun juuri luki sotilainen hirmuteoista seiniltä ja nurkan takana törmäsi pitkään käytävään täynnä sotilaita asuissaan, tuli hetkeksi epämiellyttäviä mielleyhtymiä.

Hienointa museossa mielestäni oli sisään rakennettu katu ajalta ennen sotaa. Jonkin aikaa myöhemmin taas päätyy kadulle sodan jälkeen, panssarivaununkin seistessä kadulla. Pystyi hieman  kuvittelemaan ihmisten oloja sinä aikana.

Ehdottomasti mielestämme käymisen arvoinen paikka. Väliaikaisiin näyttelyihin emme perehtyneet vaan tyydyimme pysyvään näyttelyyn.

Kadonnut ostoskeskus

Lähdettyämme museolta tarkoituksemme oli poiketa persoonalliseen kauppakeskukseen joka oli rakennettu valtavan isoon vanhaan myllyyn, joka vielä vuoteen 1945 asti tuotti 200 tonnia jauhoja päivässä. Myöhemmin se muokattiin kauppakeskukseksi jossa kuvittelimme olevan hieman persoonallisempia kauppoja kuin moderneissa keskuksissa. Kun lähestyimme paikkaa, ihmettelin saman näköistä rakennusta kuin kuvissa olin nähnyt, mutta joka näytti lähes vuosikymmeniä sitten hylätyltä ilman kattoakaan (rakenteet oli kyllä pystyssä). Rakennusmiehet kiipeilivät telineillä. Pian selvisikin (kiitos halventuneen internetin käytön matkoilla) että kauppakeskus on suljettu. En tiedä mitä myllylle tehdään, miksi se on revitty auki. Suht uusissakin opaskirjoissa mainittua kauppakeskusta kuitenkin on turha enää etsiä.

Kauppahalli

Kauppahalli sen sijaan oli toiminnassa. Sen valikoima ei nyt ihan ollut meitä kiinnostava. Isoimman osan hallia täytti monista Itä-Euroopan maista tutut vaatekauppiaat todella halpoine ja laadultaan epämääräisinä tuotteineen, mukana myös piraattitavaraa. Kellarikerroksessa oli ruokamyyjiä, joista suurin osa lihakauppoja tai vastaavia. Myös viinakauppa löytyi. Ainoat ostokset teimme leipomon pisteestä, mutta totta puhuakseni saimme parempaa leipää vanhan kaupungin pienistä ketju-ruokakaupoista. Tosin ylipäätään puolainen leipä ei ainakaan täällä paljon "ranskanpullasta" poikennut. Kauppahallin vieressä oli ulkokojuja. Niissä myytiin vihanneksia. Varmaan kesällä voisi olla marjakauppiaita ja muutenkin enemmän elämää ulkopuolella.

Kakkukahvit

Olimme kuitenkin päättäneet käydä kakkukahveilla juhlapäivän kunniaksi ja päädyimme myllylle näkyvään Madison -ostoskeskukseen. Sieltä löytyi suklaakahvila, jotka kuulemma ovat Puolassa yleisiä. Aiemmin emme moiseen olleet poikenneet, mutta nyt päätimme testata "juhlan" kunniaksi. Paikan nimi oli Dom Czekolady. Tällainen huonompikin kakunsyöjä joutui oikeasti jopa miettimään mitä ottaisi, sillä niin monta hyvännäköistä kakkua oli tarjolla. Päädyimme molemmat minttu-suklaakakkuun, ja palasetkin olivat niin isot että olisimme voineet varmaankin jakaa yhden, sillä olimme napanneet yläkerrasta pizzanpalatkin Pizza hutista. Mutta hyvää oli, vaikka täyttikin melkein liikaa.

Amerikkalaista ruokaa

Emme itse asiassa ole muuten kovin amerikkalaisuuden faneja, mutta jos itse tykkään pihvistä ja J aina yleensä kaipaa "gourmet-hampurilaisia", niin tällaiset ravintolat usein ratkaisevat molempien mieltymykset. Niinpä päädyimme tarpeeksemme kaupungilla seikkailtumme Billys American restaurantiin illalliselle. Palvelu oli ystävällistä ja ihmeeksemme listalta löytyi myös jonkun pienpanimon oluita! Alkupalat jätimme onneksi väliin, kiitos täyttävän välipalan, sillä annokset olivat jenkkityylin isoja. Kun pyysin pihvistäni pois papupaistoksen, kysyi tarjoilija haluanko tilalle jotain. Pyysin vihreää salaattiia. Oletin saavani ihan oikeasti vihreää vain, mutta tulikin ehkä enemmän  "Greek salad kuin green salad". Mutta ei se mitään. J tilasi nacho-lautasen ja se oli vielä isompi kuin minun pihviannokseni. Kumpikaan ei jaksanut ihan kaikkea syödä. 

Emmekä jaksaneet haaveilemaamme amerikkalaista suklaakakkua. Mutta oli ihan pakko maistaa uppopaistettu Mars-patukka, joka kuulosti niin hurjalle. Jaoimme sen kahtia ja voin sanoa että hyvin riitti kahdelle makeuden puolesta. 

Huomasimme muidenkin syövän annosta kahteen pekkaan.

Olimme niin täynnä että emme jaksaneet suunnittelemaamme "illanviettoa" kaupungilla, vaan vyöryimme asunnollemme. Nyt oli hyvä että asunto oli hissittömän talon 5.kerroksessa. Teki hyvää kiivetä!

Asunto

Asunnosta puheenollen. Tavoistamme poiketen emme ottaneet Airbnb-kämppää, ja hieman ehkä harmitti. Niiden arvostelut ovat aina paikkansa pitäviä (sinne ei pääse kirjoittamaan ilman että on yöpynyt asunnossa, ja henkilöllisyys tarkistetaan passilla tai muulla virallisella asiakirjalla). Asuntomme oli Bookingin kautta otettu Grand Tourist area Neptun apartments. 

Sijainti oli loistava. Kuva otettu parvekkeeltamme.

Asuntoja heillä on monia, mutta en tiedä onko tasossa eroja. Omamme oli ainakin hyvin nuhjuinen.  Matot olivat niin likaisen näköiset ettei niille tehnyt mieli astua paljain jaloin, sänky tuntui hyvin huteralta ja lakanatkin olivat parhaat päivänsä nähneet. Kylpyhuoneessa ei meinannut mahtua seisomaan (suihkussa käynti  oli hieman haastavaa) ja altaan reunalla oli ikivanha kulunut palasaippua, jota oli muut käyttäneet. 

Tekstiilit ei ihan tätä päivää. Kuluneita ja haisivat oudolle.

Luulisin että uusimalla tekstiilit ja hakemalla vaikka Ikeasta halvan uuden sängyn (patjoineen ja tyynyineen) saisi asunnosta todella kivan. Nyt en kuitenkaan suosittelisi sitä. Sijainti oli kyllä aivan loistava, mutta toisaalta.. Ei ainakaan kannata olettaa nukkuvansa kovin myöhään, kun kirkonkellot kilkattaa kuin viimeistä päivää aivan vieressä tunnin välein. Puolitunneilla vain kerran. Mutta iso plussa asunnosta oli se, että se maksoi 113e kahdelta hengeltä 4 yön majoitus!

Stutthoff

Seuraavana päivänä päätimme lähteä Stutthoffin keskitysleirille. Bussin piti lähteä rautatieasemalta ja sinne piti olla suora yhteys aseman alitse. Kun vihdoin etsinnän jälkeen löysimme alikulun, huomasimme sen olevan vanerilla suljettu. Oli todella vaikea löytää englanninkielistä infoa, emmekä löytäneen asemalta mitään infopistettä lippuluukkuja lukuunottamatta. Lipputiskillä rouva kohautteli olkiaan kun yritimme kysyä apua. Lopulta löysimme kyltin jossa oli sana "buses" ja piirretty pitkä kiertotie jonka kautta päästä asemalle. Aloimme kiirehtiä, ja olimme paikalla juuri kun bussin piti saapua. Bussia ei näkynyt. Kysyimme yhdeltä kuskilta olemmeko oikealla pysäkillä. Olimmehan me,  mutta bussia ei näkynyt. Lopulta J kysyi nuorelta mieheltä mitä tussilla piirretyt punaiset pallot aikataulussa merkitsevät? Ne merkitsivät etteivät pallolla merkityt bussit kulje. Näin ollen bussi meni klo 8.15 ja seuraava 12.15. Onneksi emme olleet yrittäneet klo 10.15 bussiin kuten ensin aioimme, nyt jouduimme odottamaan "vain" tunnin. Kannattaa varautua etteivät aikataulut netissä pidä paikkaansa, ja etenkin talvella busseja ei kulje kuin harvakseltaan.

Olemme aiemmin vierailleet jo Auschwitzissa ja Birkenaussa ja Berliinin lähellä 

Sachsenhausenissa, joka ehkä on kammottavin paikoista hyvin säilyneine leikkaussaleineen.

Näihin verrattuna Stutthoff oli aika erilainen, jotenkin "hillitympi", siis se mitä siitä oli jäljellä. Aika paljon tarinoita vangeista ja heidän elämistään oli vanhoissa parakeissa, mutta osa teksteistä oli vain Puolaksi. Osan luin, mutta kiitos tunnilla viivästyneen saapumisemme meillä ei ollut niin paljon aikaa että olisin ehtinyt kaikkea lukea. 

Iso wc. Jonka seinät myös täynnä vankien tarinoita.

Joka tapauksessa meidän mielestä tämäkin oli ihan käymisen arvoinen paikka, ja etenkin jos ei ole aiemmin käynyt keskitysleirillä. Tällä leirillä oli jonkin verran erikoisia piirteitä verrattuna noihin aiemmin käymiimme. Esimerkiksi täällä  löytyi ruokasali, jossa vangit söivät. Millään muulla leirillä emme ole moista nähneet. Muilla on kerrottu että ruoka syötiin makuutiloissa. 

 Itse mietimme johtuuko tämä siitä että leiri oli ensimmäisiä. Niiden suurempien ja kuuluisampien valmistuessa loputkin inhimillisyydet oli karsittu jo. Toisaalta tällä leirillä oli eri osastoja, esimerkiksi suomalaiset asuivat osassa jossa vankeja ei tapettu yhtä paljon ja olot olivat aavistuksen paremmat. ( Jos nyt näin voi noista oloista ikinä sanoa?)

Tämä leiri perustettiin jo 1939, ensimmäisenä Saksan ulkopuolisena tuhoamisleirinä. Heti tuolloin vankeja oli jo 6000. Ensimmäiset vangit rakensivat leirin itselleen. Vuonna 1943 leiristä tuli jo yli sadan (!) pohjois- ja Keski-Puolassa sijainneen leirin hallintokeskus. Lopulta leiri oli jo 120 hehtaarin kokoinen ja siellä oli jopa 57000 vankia, joista vähemmistö oli miehiä.

Leirille vietiin 100000-110000 vankia Puolasta ja Baltian maista. Leirillä toimi alusta asti tiilitehdas ja lopulta jopa lentokonetehdas.

Olot olivat ankeat ja jopa 1500 miestä kuoli pilkkukuumeeseen.

1944 toista sataa poliittista vankia tapettiin kaasukammiossa. Myös työkyvyttömiä ja liian sairaita vankeja tapettiin kaasuttamalla. Lääkärit tappoivat vankeja (pääasiassa naisia) myös myrkkyruiskeilla. Luin erään vangin tarinan, joka aneli lääkäriltä pistosta ettei joutuisi kaasutettavaksi. Lääkäri suostui. 

1945 leiriä alettiin tyhjentää ja jopa 5000 vankia ammuttiin kuoliaaksi. Loput laitettiin marssimaan tammikuun pakkasissa kohti Saksaa, mutta neuvostosotilaat katkaisivat marssin ja panivat vangit marssimaan takaisin leiriin. Moni kuoli marssille huonon kuntonsa tai vartijoiden kohtelun takia. 4kk myöhemmin leiriä tyhjennettiin taas, vankeja marssitettiin mereen ja ammuttiin. Noin 4000 vankia kuljetettiin Hampurin lähelle Neuengammen leirille, osa onnekkaita pääsi Ruotsiin Malmöön ja sairaalahoitoon.

Kun toukokuussa saapunut neuvostoarmeija vapautti viimeiset vangit, joita oli enää satakunta, oli noin 110000 leirille tuodusta vangista 65000 kuollut.

Seuraavien kahden vuoden aikana leirillä pidettiinkin sen entisiä työntekijöitä odottamassa oikeudenkäyntejään. Monet heistä tuomittiin kuolemaan.

Huhujen mukaan leirillä tehtiin vangeista saippuaa. Jonkin verran näin kai on tapahtunutkin, tosin saippuaa on käytetty esim. ruumishuoneen siivoamiseen ei ihmisten peseytymiseen kuten huhut väittivät. Silti aika karsea juttu tuokin.

Leirin perällä, lähellä kaasutuspaikkaa on nähtävänä junavaunuja jotka toivat vankeja leirille ja osa ohjattiin suoraan kaasukammioon. Karmivaa.

Suomalaisia kävijöitä saattaa hätkähdyttää tieto että leirillä on ollut suomalaisia jopa satakunta tai ylikin. Polttouunien vieressä lippurivistössä on Suomen lippu ja huoneessa jossa on vankien henkilökortteja löytyy myös suomalaisia kortteja. Suomalaiset saivat onnekseen kuitenkin leirillä hieman paremmat olot kuin juutalaiset, vaikka mitkään häävit heidän olonsakaan eivät olleet. Suurin osa kuitenkin säilyi hengissä, tosin usein joko henkisesti tai fyysisesti hyvinkin sairaina. Tällä leirillä syntyi jopa tiettävästi ainoa suomalainen keskitysleirillä syntynyt vauva, tyttö joka selvisi äitinsä kanssa hengissä ja palasi mutkien kautta Suomeen. Hänen haastattelunsa voi lukea täältä.

Kannattaa tarkistaa myös paluubussien aikataulut, ettei joudu odottamaan paluuta 2h. Bussit takaisin lähtee samalta puolelta tietä kuin vanha junapysäkki, mutta poispäin keskustasta.

Westerplatte

Seuraavan aamun karu kohde tuntui kesyltä eiliseen verrattuna. Westerplatte sijaitsee hyvin lähellä Gdanskin keskustaa. Sinne pääsee jopa raitiovaunulla ja bussilla, mutta Überiin tutustuneina katsoimme mitä kyyti sillä maksaa. Noin 5e suuntaansa, ja pääsee ihan portille asti (raitiovaunu olisi jättänyt noin kilometrin päähän, jolloin pitäisi tarkasti katsoa reitti että pääsee suorinta tietä perille). Kesällä hyvä vaihtoehto olisi ollut myös vesibussi F5. Joku ulkomainen bloggari väitti että kävellenkin voisi mennä, mutta aika ankea olisi kävellä ison autotien piennarta suurin osa 10km matkasta.

Rakennukset on kuulemma tuettu niin hyvin että niissä on turvallista liikkua. Hetken piti kyllä miettiä.

1800-luvulla Westerplatte oli kylpyläalue, mutta  ensimmäisen maailmansodan jälkeen sinne sijoitettiin sotilastukikohta vartioimaan Danzigia, eli nykyistä Gdanskia.

Elokuussa 1939 varuskunnassa oli paikalla 200 varusmiestä kun saksalainen sotalaiva Schleswig-Holstein alkoi pommittaa aluetta. Näitä tykinlaukauksia pidetään toisen maailmasodan alkuna. Saksalaiset pääsivät tunkeutumaan alueelle pian myös maata pitkin jalkaisin, mutta puolalaiset taistelivat useiden päivien ajan ennen kuin antautuivat ylivoiman edessä. 

Saksalaisia oli 3000.  Puolalaisia kuoli vain 15. Tosin osa 53 haavoittuneista kuoli myöhemmin vammoihinsa. Saksalaisia kuoli tai haavoittui eri lähteiden mukaan 200-300.  Alueella on myös pieni museo, mutta maaliskuussa se oli vielä suljettu. Toisaalta raunioita pääsi katsomaan ilmaiseksi museon ollessa suljettuna. 

Alueelle on pystytetty iso muistomerkki puolalaisille sotilaille.

Perunaravintolassa

Peruna oli jätti-iso, vaikkei kuvasta sitä oikein huomaa.

Bar Pod Ryba kiinnosti meitä jo ennen reissua, koska taidamme olla aika kovia uuniperunoiden ystäviä moniin tuttuihin verrattuina. Teemme viikottaon uuniperunoita ja nyt ajattelimme lounaaksi käydä oikein ravintolassa syömässä uuniperunat. Lista oli aika pitkä, mutta hassua oli ettei kaiken yksinkertaisuuden keskellä voinut täytteisiin vaikuttaa yhtään. Annoksissa jotka lopulta päätimme valita oli kastikkeena majoneesin ja ketsupin sekoitusta. Kysyin voinko saada annoksen ilman ketsuppia. Kuten muutamissa muissakin paikoissa täälläkin moinen kysymys pöyristytti tarjoilijan. "Oh, no no no no no no, that´s not possible, no!" Hmm. Selvä, tulkoon siis ketsupilla. Kun annos tuli, oli entistä vaikeampi käsittää miksei pyyntöäni voitu toteuttaa, sillä täytteet selvästikin oli vain kerätty perunan sisään sen isommitta kokkailuitta. No, sekoitin kunnolla täytettä ja ketsuppisuus maussa mietoni majoneesin sekaan. Oikein hyvä annos oli joka tapauksessa. J joka syö ketsuppia kotonakin tykkäsi vielä enemmän. Jos tulemme uudelleen Gdanskiin, uskoisin että tulemme tännekin uudelleen. Asia joka itseä hämmensi oli se, että uuniperunoissa meidän mielestämme rapeat kuoret ovat suurta herkkua ja päätellen pöytään ainoana aterimena tuodusta lusikasta, niitä ei ollut tarkoitus syödä. Muutenkin itse koin lusikan oudoksi ruokavälineeksi, mutta järkytettyäni tarjoiljaa jo kastikepyynnölläni en sentään uskaltanut enää mainita mitään veitsestä ja haarukasta! 😃

European Solidarity Centre

Vähän oli vielä viimeisenä päivänä "jossain tarvis vielä käydä"-meininki, joten päätimme kävellä keskustasta European Solidarity Centreen. Paikka oli ihan lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta, joten emme edes harkinneet mitään julkisia saati Überiä. Perusnäyttelyyn (joka opaskirjojen mukaan "kiinnostaa eniten ulkomaailaisia" pääsee ilmaiseksi. Vaihtuviin näyttelyihin on pääsymaksu. Näissä emme käyneet.

Lakoissa pidätettyjä.

Näyttely keskittyy paljon aikaan jolloin Puola irrottautui sosialismista, ja aikaan juuri ennen sitä. Alue on samaa aluetta jolla 1980 Lech Wałęsan johdolla 16000 telakkatyömiestä aloitti lakon  joka päättyi sotatilan julistamiseen ja sosialistisen Puolan alamäkeen, sekä ensimmäisten vapaiden vaalien järjestämiseen 1989. Lopultahan Lech Wałęsa päätyi jopa Puolan presidentiksi 1990-1995.

Painokoneita joilla tehtiin "maanalaisia" lehtiä kommunismin aikaan.

Pizzaa viimeisenä iltana

Käytyämme vähän pyörimässä kaupungilla ja pakkaamassa laukut aamuksi päätimme mennä pizzalle. Googletin netistä aitoa italialaista pizzaa. Törmäsin kehuihin paikasta nimeltä La Famiglia ja päätimme mennä sinne. Paikka oli ehkä hieman erilainen kuin kuvittelimme. Aterimet (joita muut eivät näyttäneet käyttävän) olivat kertakäyttöisiä ja pizzapohja ei ollut ihan netissä näkyneiden kuvien mukainen, eikä niin "aitoitalialainen" kuin odotin, mutta ei pizzassa mitään vikaa ollut. Ihan perushyvää pizzaa. J jopa uskaltautui pyytämään lisätäytteenä valkosipulia, eikä saanut järkytystä osakseen. Pahoitteluiden myötä kuulimme ettei heillä ole valkosipulia!! Anteeksi mitä? Tarjoilija toi valkosipulista mausteöljyä kuitenkin pöytään. Plussapisteet siitä että oluita oli valittavaksi asti, ei ainoastaan yksi perus-hanabulkki. Kaksi pullo-olutta ja kaksi pizzaa maksoi 16e. Ei paha. Voisin käydä toistekin, vaikkei ehkä silloin kun ajattelee syövänsä "hienommin".

Oli aika mennä yöpuulle ja aamulla palata Suomeen. Epäilen kyllä että palaamme joku päivä.